KESÄ!
Sain huomionne. Siellä on tänään kyl oikeesti officially kesä, kun mäkin pääsen tänään vihdosta viimein töihin! Oon todella innoissani.
Täs on taas sattunu ja tapahtunu, joten pikanen update. Ensinnäkin, reissasin tos hirveesti, kävin Raumal, Helsingis ja Mäntäs, hyvii keissei kaikki. Oli kiva nähä kavereita ja sukulaisii pitkäst aikaa, suhteita on hyvä pitää yllä. Toisekseen, sain Helsingin Metropoliaan valintakoekutsun sosionomi puolelle! Se oli mun ykkösvaihtoehto, joten en vois olla tyytyväisempi. 30.5 on kokeet, jännittää muuten aika hitsisti. Eilen mul oli aineopettajan soveltavuushaastattelu ja se meni todella hyvin siihen nähden, etten todellakaan tiedä et mihin suuntaan haluan mun elämää atm viedä. Ostin kans piirtopöydän ittelleni viikko sit! Oon aina kelannu et haluisin sellasen, mut nyt sit oikeesti kävin sen ostamassakin. Oon tehny yhtä työtä jo +24 tuntia. ja se ei oo lähellekkään valmis, voi luoja. Pitää vaa painaa duunii nii kyl se siit! Se mist tulin kuitenkin tänään oikeesti puhuun oli mun aamunen videopuheluhaastatelu Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoistoimintaa koskien.
Haastattelu meni todella hyvin, itseasiassa niinkin hyvin, et pääsin suoraan siihen toimintaan mukaan! Musta on ihan uskomaton ajatus, et vihdoin pääsen auttaan nuorii ja lapsii niiden ongelmien kanssa. Käytännössä mun toimenkuvaan tulee kuuluun siis erilaisilla nettifoorumeil pyöriminen, ja erilaisten teema- ja henkilökohtasten keskustelujen pitäminen. Mahdollisesti pääsen myös tapahtumiin mukaan ja kenties Twitchiin striimaan Hearthstonee! Oon aina haaveillu jostain tälläsest, ja on mieletöntä vihdoin päästä toteuttaan unelmiaan. Tää alkukesä on muutenkin menny jotenkin niin nappiin ja must tuntuu et ansaitsen sen ihan täysin.
Musta yks tärkeimpii asioita elämässä on asioista puhuminen, ihan oikeesti. Voin jankuttaa täst vaik joka tekstissä, mut se on ihan fakta. Puhuin tuol opehaastattelus siit, et miten lapset on jotenkin aina niin suorapuheisii eikä ne kiertele niiden juttujen kaa, jonka takii niiden kaa on oikeesti paljon helpompi tehä duunii. Aikuisten pitäis ottaa mallia lapsista ja puhua avoimemmin omista huolistaan ja murheistaan. Eihä ketään voi auttaa, jos se ei kerro et mikä on hätänä. Tän takii oon aina halunnu mukaan vapaaehtoistoimintaan, koska siel kannustetaan nuoria oikeesti keskustelemaan asioistaan ja kelaileen et miten omaa elämää vois parantaa. Tiiän tasan tarkkaan, milt tuntuu kun on kaikki huonosti ja ku kukaan ei oo kuuntelemas. Samal kans tiiän, et milt tuntuu ku edes yks ihminen on valmis kuunteleen, se merkitsee enemmän ku mikää muu. Siks haluun oikeesti tehä duunii et edes yhden ihmisen elämä paranis, se ois jotain aivan käsittämätöntä mulle.
Toivon jotenki, et nää mun höpötykset auttais teitäki kelailee omaa elämäänne. Mikä teidän elämäs on hyvää, mikä on huonoo, mitä vois tehä toisin. Ihminen meinaa pystyy ihan uskomattomiin muutoksiin jos vaan päättää niin. Suurin vihollinen on kuitenkin aina henkilö itse. Koittakaa puhuu enemmän jutuistanne ja kertoon kavereillenne fiiliksiänne, koska siit ei seuraa mitään muuta ku hyvää. Mäkin haluisin kuulla teijän juttui, oikeesti ihan mitä vaan, mua kiinnostaa ihan tosissaan. Älkää koskaan pelätkö puhua, koskaan ei voi puhua liikaa. Oon vaa nii kikseis tost vapaaehtoisjutust, vihdoin voin tehä jotain konkreettista auttaakseni ihmisii, vihdoin voin käyttää mun resursseja siihen mihin kuuluukin. Ja ku tästäki huomaan et miten hyvin tälläset jutut sopii mulle, nii sitä enemmän haluan opiskeleen sosionomiks. Pitäkää peukkui pystys, mä ainaki pidän.
Nauttikaa täst perjantaist ihan täysil, tänään on ihana päivä!
<3: Tanita
perjantai 19. toukokuuta 2017
tiistai 2. toukokuuta 2017
Yks elämä, ei tuu toista
Hei.
Vitsi mikä päivä, antakaas kun kerron. Mun on pitkään jo pitäny pitää someton päivä, koska koen, että kännykkä vie kaiken ajan multa elämässä. Tänään näin, että olin täysin oikeessa siinä.
Normaalisti aamusin, kun herään, tarkistan somen välittömästi, ennen mitään muita aamupuuhia. Toimettomina aamuina mulla saattaa upota parikin tuntia siinä, kun selaan kaikki instat ja facet läpi. Tänään en edes koskenut kännykkään kun heräsin, vaan menin välittömästi pesulle ja hakeen mysliä, jotta voisin lukea sängyssä. Rakas ystäväni oli lainannut mulle jo aikoja sitten kirjan, joka kuulemma sopis mulle. En ollut "kiireessäni" ehtinyt sitä lukemaan - eli en ollut jaksanut vaivautua irtautumaan kännykästä iltaisin ja antaan sille aikaa. Lopputulos oli se, et koukutuin siihen kirjaan täysin. Tajusin siinä sit, että oon aina rakastanu lukemista, mutta en enää vuosiin oo saanu annettua sille aikaa kaiken muun keskeltä. Se tekee mut oikeasti vähän surulliseks.
Eikä se jäänyt siihen, ei tosiaan. Luettuani hetken lähdin salille, jonka jälkeen pyörin ympäri Tamperetta ihanassa auringonpaisteessa. Hymyilytti suorastaan. Kaikki näytti niin kauniilta kun yhtäkkiä nostikin sen nenän siitä kännykästä. Ruokalassakin huomasin yhden pojan hymyilevän mulle, mitä en olis ikimaailmassa huomannut ellen olis vaan kattellut ympärilleni, ilman sitä puhelinta. Lopulta sain huipun idean, lähtisin metsästään Pyynikin näkötornia. Rakastan korkeita paikkoja ja oon aina halunnut käydä kyseisessä paikassa. Tässä kohtaa astukin esiin aika hauska ongelma; miten löytäisin sinne, kun en vois käyttää kännykkää ollenkaan? Päädyin sit pienelle seikkailulle ja sattuman kaupalla löysinki ku löysinkin perille! Mikä parasta, koska siellä oli hissi rikki niin pääsin ilmaseks sisään! Siellä ylhäällä jotenkin ehti levähtää ja vaan kattoo tätä nykystä elämääni vähän erilaisesta näkökulmasta. Tampere on huippu kaupunki, ja se on antanut mulle kaikki mahdollisuudet mitä oon halunnut.
Loppupäivän aikana ehdin vielä käydä itseni kanssa kahvilla, tehdä ystäväni syntymäpäivälahjaa, lukea bussissa, piirtää, hymyillä vastaantulijoille, katsoa lempparianimeitani ja jopa käydä iltalenkillä. Aika huikeeta, oikeasti. Pitkästä aikaa tuntu siltä, että sai jotain oikeasti aikaan. Asioita, joista oikeasti pitää ja joita on liian kauan sysännyt pois tieltä, ajatellen, että on muka niin kiire, ettei ehdi. Karu totuus on se, että mulla on uponnut kaikki mun vapaa-aika kännykkään. En ollut edes tajunnut, että miten paljon bussissakin ja bussia odotellessa ehtii lukea. Ja miten paljon nopeammin matka oikeasti meneekään!
Tää päivä tuntu mun päivältä, ja opetti mulle paljon. En anna enää puhelimen ja sosiaalisen median viedä kaikkea mun aikaa. Totta kai niitä aion käyttää, mutta mietin kaks kertaa ennenkö otan sen puhelimen käteen vaikkapa kirjan tai käsikonsolin sijasta. En sano, että kaikkien pitäis kokee tällänen havahtuminen, en todellakaan. Todennäkösesti suurin osa teistä on täysin sinut oman puhelimen käytön kanssa ja pystyy kontrolloimaan omaa ajankäyttöään. Mulla asian laita ei näin ollut, ja oon onnellinen, että tajusin sen edes tässä vaiheessa. Oon hakenut liikaa hyväksyntää ja huomiota somen kautta, oon kuvitellut, että mun pitäis aina olla saatavilla, että mun pitäis tietää jokaisen tuhannen kaverini jokainen liike. Ei tarvitse. Ei todellakaan. Jos mua tarvitaan, niin kyllä mä siitä kuulen.
Toivon, että jatkossakin alan tekemään enemmän omia juttujani sen sijaan et keskittyisin muiden juttuihin. Se ei tarkoita, etteikö kiinnostais, mutta oikeasti, mieluummin kuulisin ihmisten päivän tapahtumista viestien välityksellä kuin kuvien. Ehkä siinäkin on kasvun paikka itselleni.
Love,
Tanita.
Vitsi mikä päivä, antakaas kun kerron. Mun on pitkään jo pitäny pitää someton päivä, koska koen, että kännykkä vie kaiken ajan multa elämässä. Tänään näin, että olin täysin oikeessa siinä.
Normaalisti aamusin, kun herään, tarkistan somen välittömästi, ennen mitään muita aamupuuhia. Toimettomina aamuina mulla saattaa upota parikin tuntia siinä, kun selaan kaikki instat ja facet läpi. Tänään en edes koskenut kännykkään kun heräsin, vaan menin välittömästi pesulle ja hakeen mysliä, jotta voisin lukea sängyssä. Rakas ystäväni oli lainannut mulle jo aikoja sitten kirjan, joka kuulemma sopis mulle. En ollut "kiireessäni" ehtinyt sitä lukemaan - eli en ollut jaksanut vaivautua irtautumaan kännykästä iltaisin ja antaan sille aikaa. Lopputulos oli se, et koukutuin siihen kirjaan täysin. Tajusin siinä sit, että oon aina rakastanu lukemista, mutta en enää vuosiin oo saanu annettua sille aikaa kaiken muun keskeltä. Se tekee mut oikeasti vähän surulliseks.
Eikä se jäänyt siihen, ei tosiaan. Luettuani hetken lähdin salille, jonka jälkeen pyörin ympäri Tamperetta ihanassa auringonpaisteessa. Hymyilytti suorastaan. Kaikki näytti niin kauniilta kun yhtäkkiä nostikin sen nenän siitä kännykästä. Ruokalassakin huomasin yhden pojan hymyilevän mulle, mitä en olis ikimaailmassa huomannut ellen olis vaan kattellut ympärilleni, ilman sitä puhelinta. Lopulta sain huipun idean, lähtisin metsästään Pyynikin näkötornia. Rakastan korkeita paikkoja ja oon aina halunnut käydä kyseisessä paikassa. Tässä kohtaa astukin esiin aika hauska ongelma; miten löytäisin sinne, kun en vois käyttää kännykkää ollenkaan? Päädyin sit pienelle seikkailulle ja sattuman kaupalla löysinki ku löysinkin perille! Mikä parasta, koska siellä oli hissi rikki niin pääsin ilmaseks sisään! Siellä ylhäällä jotenkin ehti levähtää ja vaan kattoo tätä nykystä elämääni vähän erilaisesta näkökulmasta. Tampere on huippu kaupunki, ja se on antanut mulle kaikki mahdollisuudet mitä oon halunnut.
Loppupäivän aikana ehdin vielä käydä itseni kanssa kahvilla, tehdä ystäväni syntymäpäivälahjaa, lukea bussissa, piirtää, hymyillä vastaantulijoille, katsoa lempparianimeitani ja jopa käydä iltalenkillä. Aika huikeeta, oikeasti. Pitkästä aikaa tuntu siltä, että sai jotain oikeasti aikaan. Asioita, joista oikeasti pitää ja joita on liian kauan sysännyt pois tieltä, ajatellen, että on muka niin kiire, ettei ehdi. Karu totuus on se, että mulla on uponnut kaikki mun vapaa-aika kännykkään. En ollut edes tajunnut, että miten paljon bussissakin ja bussia odotellessa ehtii lukea. Ja miten paljon nopeammin matka oikeasti meneekään!
Tää päivä tuntu mun päivältä, ja opetti mulle paljon. En anna enää puhelimen ja sosiaalisen median viedä kaikkea mun aikaa. Totta kai niitä aion käyttää, mutta mietin kaks kertaa ennenkö otan sen puhelimen käteen vaikkapa kirjan tai käsikonsolin sijasta. En sano, että kaikkien pitäis kokee tällänen havahtuminen, en todellakaan. Todennäkösesti suurin osa teistä on täysin sinut oman puhelimen käytön kanssa ja pystyy kontrolloimaan omaa ajankäyttöään. Mulla asian laita ei näin ollut, ja oon onnellinen, että tajusin sen edes tässä vaiheessa. Oon hakenut liikaa hyväksyntää ja huomiota somen kautta, oon kuvitellut, että mun pitäis aina olla saatavilla, että mun pitäis tietää jokaisen tuhannen kaverini jokainen liike. Ei tarvitse. Ei todellakaan. Jos mua tarvitaan, niin kyllä mä siitä kuulen.
Toivon, että jatkossakin alan tekemään enemmän omia juttujani sen sijaan et keskittyisin muiden juttuihin. Se ei tarkoita, etteikö kiinnostais, mutta oikeasti, mieluummin kuulisin ihmisten päivän tapahtumista viestien välityksellä kuin kuvien. Ehkä siinäkin on kasvun paikka itselleni.
Love,
Tanita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)