Kadonneen taivaan jäljillä

Hei, minä täällä taas.

Tää kesä on ollut, miten sen nyt sanois, tappavan tylsä. Ja mahdottoman yksinäinen. Muistan kun viime kesänä kävin jatkuvasti extemporee reissuilla ympäri Suomea, mut nyt oon tehnyt niitä ehkä kaks? Oon ollu lähinnä kotona ja töissä. Kuvittelin, et kesä Tampereella tarjoais mulle tilaisuuksia nähdä mun ystäviä ja kokea uusia juttuja, mutta nyt voin todeta et väärässä olin. Kaipaan sitä, että on jatkuvasti jotain menoa ja suunnitelmia, kaipaan mun ystäviä, kaipaan mun elämää. Siksipä onkin mukava päästä pian palaamaan koulun penkille.

Ja samalla ei todellakaan. Tässä vaiheessa olen jo 110% varma, etten tuu ikinä valmistuun tältä linjalta. Yliopisto ei sovi mulle, enkä aio tyytyä tähän. Heräsin tässä yks aamu siihen ajatukseen, että elämää ei kannata pelätä. Kaikki ovet on avoimia, jos ei itse niitä sulje. Voi kokeilla kaikkea, ja kaiken voi jättää kesken. Ei kukaan oo estämässä, ei kukaan pakota sua elämään mitään tietynlaista elämää. Koulussa on aina opetettu, että pitäis löytää joku unelma-ammatti ja tehdä sitä duunia loppuelämänsä. Se ei kuitenkaan oo totta. Jotkut ei välttämättä tuu ikinä löytämään sitä yhtä ja tiettyä työtä, vaan viettää elämänsä tehden sitä, mikä sillä hetkellä tuntuu kiinnostavalta.

Kaikki tälläset ajatukset tuntuu oman pienen pään sisällä tosi suurilta ja pelottavilta. Mäkin oon aina kuvitellut, et mun pitäis olla yliopistos ja et mun pitäis tykätä lukemisesta. No ei tarvii, ei todellakaan tarvii. Kaikkien ei tarvii opetella istuun nenä kii kirjas, kaikkien ei tarvii opetella kirjottaan hienoja  akateemisia esseitä. Mikään koulutus eikä mikään ammatti oo toista huonompi tai hienompi, eikä kaikesta työstä tai koulutuksesta tarvii todellakaan tykätä. Jotkut ihmiset ei tuu koskaan löytämään sitä elämän tarkoitusta työstään, vaan jostain ihan muusta, kuten vaikka harrastuksesta.

Joten jos just sua arvelluttaa oma tulevaisuus ja jos sua ahdistaa oma ala, niin kuuntele ittees hetki. Haluutko pakottaa ittees jatkaa sitä rataa, uskotko että se tekee sut iloseks? Vai löytyiskö se oma onni kenties jostain muualta? Fakta on se, et mikään ei oo lopullista. Mihinkään ei tarvii tyytyä, mitään ei tarvii jaksaa, jos oikeasti ei halua. Mieltään voi muuttaa jatkuvasti, se on ihan ok! Se on sun oma elämäs, se on just sun näkönen. Eläkää elämää ittellenne, uskaltakaa ottaa riskejä, uskaltakaa seurata omaa sydäntänne, kyllä te löydätte perille.

❤: Tanita

Grab the Moment

KESÄ!

Sain huomionne. Siellä on tänään kyl oikeesti officially kesä, kun mäkin pääsen tänään vihdosta viimein töihin! Oon todella innoissani.

Täs on taas sattunu ja tapahtunu, joten pikanen update. Ensinnäkin, reissasin tos hirveesti, kävin Raumal, Helsingis ja Mäntäs, hyvii keissei kaikki. Oli kiva nähä kavereita ja sukulaisii pitkäst aikaa, suhteita on hyvä pitää yllä. Toisekseen, sain Helsingin Metropoliaan valintakoekutsun sosionomi puolelle! Se oli mun ykkösvaihtoehto, joten en vois olla tyytyväisempi. 30.5 on kokeet, jännittää muuten aika hitsisti. Eilen mul oli aineopettajan soveltavuushaastattelu ja se meni todella hyvin siihen nähden, etten todellakaan tiedä et mihin suuntaan haluan mun elämää atm viedä. Ostin kans piirtopöydän ittelleni viikko sit! Oon aina kelannu et haluisin sellasen, mut nyt sit oikeesti kävin sen ostamassakin. Oon tehny yhtä työtä jo +24 tuntia. ja se ei oo lähellekkään valmis, voi luoja. Pitää vaa painaa duunii nii kyl se siit! Se mist tulin kuitenkin tänään oikeesti puhuun oli mun aamunen videopuheluhaastatelu Pelastakaa Lapset ry:n vapaaehtoistoimintaa koskien.

Haastattelu meni todella hyvin, itseasiassa niinkin hyvin, et pääsin suoraan siihen toimintaan mukaan! Musta on ihan uskomaton ajatus, et vihdoin pääsen auttaan nuorii ja lapsii niiden ongelmien kanssa. Käytännössä mun toimenkuvaan tulee kuuluun siis erilaisilla nettifoorumeil pyöriminen, ja erilaisten teema- ja henkilökohtasten keskustelujen pitäminen. Mahdollisesti pääsen myös tapahtumiin mukaan ja kenties Twitchiin striimaan Hearthstonee! Oon aina haaveillu jostain tälläsest, ja on mieletöntä vihdoin päästä toteuttaan unelmiaan. Tää alkukesä on muutenkin menny jotenkin niin nappiin ja must tuntuu et ansaitsen sen ihan täysin.

Musta yks tärkeimpii asioita elämässä on asioista puhuminen, ihan oikeesti. Voin jankuttaa täst vaik joka tekstissä, mut se on ihan fakta. Puhuin tuol opehaastattelus siit, et miten lapset on jotenkin aina niin suorapuheisii eikä ne kiertele niiden juttujen kaa, jonka takii niiden kaa on oikeesti paljon helpompi tehä duunii. Aikuisten pitäis ottaa mallia lapsista ja puhua avoimemmin omista huolistaan ja murheistaan. Eihä ketään voi auttaa, jos se ei kerro et mikä on hätänä. Tän takii oon aina halunnu mukaan vapaaehtoistoimintaan, koska siel kannustetaan nuoria oikeesti keskustelemaan asioistaan ja kelaileen et miten omaa elämää vois parantaa. Tiiän tasan tarkkaan, milt tuntuu kun on kaikki huonosti ja ku kukaan ei oo kuuntelemas. Samal kans tiiän, et milt tuntuu ku edes yks ihminen on valmis kuunteleen, se merkitsee enemmän ku mikää muu. Siks haluun oikeesti tehä duunii et edes yhden ihmisen elämä paranis, se ois jotain aivan käsittämätöntä mulle.

Toivon jotenki, et nää mun höpötykset auttais teitäki kelailee omaa elämäänne. Mikä teidän elämäs on hyvää, mikä on huonoo, mitä vois tehä toisin. Ihminen meinaa pystyy ihan uskomattomiin muutoksiin jos vaan päättää niin. Suurin vihollinen on kuitenkin aina henkilö itse. Koittakaa puhuu enemmän jutuistanne ja kertoon kavereillenne fiiliksiänne, koska siit ei seuraa mitään muuta ku hyvää. Mäkin haluisin kuulla teijän juttui, oikeesti ihan mitä vaan, mua kiinnostaa ihan tosissaan. Älkää koskaan pelätkö puhua, koskaan ei voi puhua liikaa. Oon vaa nii kikseis tost vapaaehtoisjutust, vihdoin voin tehä jotain konkreettista auttaakseni ihmisii, vihdoin voin käyttää mun resursseja siihen mihin kuuluukin. Ja ku tästäki huomaan et miten hyvin tälläset jutut sopii mulle, nii sitä enemmän haluan opiskeleen sosionomiks. Pitäkää peukkui pystys, mä ainaki pidän.

Nauttikaa täst perjantaist ihan täysil, tänään on ihana päivä!

<3: Tanita

Yks elämä, ei tuu toista

Hei.
Vitsi mikä päivä, antakaas kun kerron. Mun on pitkään jo pitäny pitää someton päivä, koska koen, että kännykkä vie kaiken ajan multa elämässä. Tänään näin, että olin täysin oikeessa siinä.

Normaalisti aamusin, kun herään, tarkistan somen välittömästi, ennen mitään muita aamupuuhia. Toimettomina aamuina mulla saattaa upota parikin tuntia siinä, kun selaan kaikki instat ja facet läpi. Tänään en edes koskenut kännykkään kun heräsin, vaan menin välittömästi pesulle ja hakeen mysliä, jotta voisin lukea sängyssä. Rakas ystäväni oli lainannut mulle jo aikoja sitten kirjan, joka kuulemma sopis mulle. En ollut "kiireessäni" ehtinyt sitä lukemaan - eli en ollut jaksanut vaivautua irtautumaan kännykästä iltaisin ja antaan sille aikaa. Lopputulos oli se, et koukutuin siihen kirjaan täysin. Tajusin siinä sit, että oon aina rakastanu lukemista, mutta en enää vuosiin oo saanu annettua sille aikaa kaiken muun keskeltä. Se tekee mut oikeasti vähän surulliseks.

Eikä se jäänyt siihen, ei tosiaan. Luettuani hetken lähdin salille, jonka jälkeen pyörin ympäri Tamperetta ihanassa auringonpaisteessa. Hymyilytti suorastaan. Kaikki näytti niin kauniilta kun yhtäkkiä nostikin sen nenän siitä kännykästä. Ruokalassakin huomasin yhden pojan hymyilevän mulle, mitä en olis ikimaailmassa huomannut ellen olis vaan kattellut ympärilleni, ilman sitä puhelinta. Lopulta sain huipun idean, lähtisin metsästään Pyynikin näkötornia. Rakastan korkeita paikkoja ja oon aina halunnut käydä kyseisessä paikassa. Tässä kohtaa astukin esiin aika hauska ongelma; miten löytäisin sinne, kun en vois käyttää kännykkää ollenkaan? Päädyin sit pienelle seikkailulle ja sattuman kaupalla löysinki ku löysinkin perille! Mikä parasta, koska siellä oli hissi rikki niin pääsin ilmaseks sisään! Siellä ylhäällä jotenkin ehti levähtää ja vaan kattoo tätä nykystä elämääni vähän erilaisesta näkökulmasta. Tampere on huippu kaupunki, ja se on antanut mulle kaikki mahdollisuudet mitä oon halunnut.

Loppupäivän aikana ehdin vielä käydä itseni kanssa kahvilla, tehdä ystäväni syntymäpäivälahjaa, lukea bussissa, piirtää, hymyillä vastaantulijoille, katsoa lempparianimeitani ja jopa käydä iltalenkillä. Aika huikeeta, oikeasti. Pitkästä aikaa tuntu siltä, että sai jotain oikeasti aikaan. Asioita, joista oikeasti pitää ja joita on liian kauan sysännyt pois tieltä, ajatellen, että on muka niin kiire, ettei ehdi. Karu totuus on se, että mulla on uponnut kaikki mun vapaa-aika kännykkään. En ollut edes tajunnut, että miten paljon bussissakin ja bussia odotellessa ehtii lukea. Ja miten paljon nopeammin matka oikeasti meneekään!

Tää päivä tuntu mun päivältä, ja opetti mulle paljon. En anna enää puhelimen ja sosiaalisen median viedä kaikkea mun aikaa. Totta kai niitä aion käyttää, mutta mietin kaks kertaa ennenkö otan sen puhelimen käteen vaikkapa kirjan tai käsikonsolin sijasta. En sano, että kaikkien pitäis kokee tällänen havahtuminen, en todellakaan. Todennäkösesti suurin osa teistä on täysin sinut oman puhelimen käytön kanssa ja pystyy kontrolloimaan omaa ajankäyttöään. Mulla asian laita ei näin ollut, ja oon onnellinen, että tajusin sen edes tässä vaiheessa. Oon hakenut liikaa hyväksyntää ja huomiota somen kautta, oon kuvitellut, että mun pitäis aina olla saatavilla, että mun pitäis tietää jokaisen tuhannen kaverini jokainen liike. Ei tarvitse. Ei todellakaan. Jos mua tarvitaan, niin kyllä mä siitä kuulen.

Toivon, että jatkossakin alan tekemään enemmän omia juttujani sen sijaan et keskittyisin muiden juttuihin. Se ei tarkoita, etteikö kiinnostais, mutta oikeasti, mieluummin kuulisin ihmisten päivän tapahtumista viestien välityksellä kuin kuvien. Ehkä siinäkin on kasvun paikka itselleni.

Love,

Tanita.

Battle Symphony

Hei taas.

Kaikkea on kuulkaas tapahtunut tässä parin päivän sisällä! Ette uskokkaan.
Ensinnäkin, vain pari tuntia tuon viimeisen postauksen jälkeen sain viestin, että sain työpaikan Tampereelta, jäätelökahvila Minetiltä.. Tulihan siinä oikeasti itku, koska käytännössä se pelasti mun koko kesän. Vieläkin vaikea uskoa! Jotenkin hullua, millaista vuoristorataa elämä välillä on. Ja miten asiat selviävätkään ihan yllättävillä tavoilla! Pitäisi aina jaksaa uskoa itseensä ja siihen, että saa asiat kyllä kuntoon.

Kävin tiistaina perehdytyksessä kesätyötäni varten, ja miten mukavia uudet työkaverini olivatkaan! Odotan töitä niin kovin innolla, en oikeastaan malttaisi edes odottaa. Nyt on kaikki fuksivuoden tentitkin ohitse, huomenna on oikeastaan kaikista rankin päivä, nimittäin esivalintakoepäivä. Yliopisto ei edelleenkään tunnu omalta paikaltani, stressaan liikaa enkä pidä tästä itsenäisestä työskentelystä niin kauheasti. Huomisen harteilla lepää siis moni asia, vaikka se onkin vasta esivalintakoe, jonka saa tehdä kotona omalla koneella. Mutta silti. Siitä on päästävä läpi, jotta ensi syksystä tulisi mieluisampi.

Tuntuu niin hassulta lukea tuota edellistä postausta. Uskomatonta, miten nopeasti joskus asiat muuttuvat täysin toisiksi, ja miten nopeasti mieliala voikaan kohota. En enää herää aamuisin surullisena, en enää joudu viettämään tuntikausia sängyssä saadakseni tarpeeksi energiaa päivää varten. Nykyään jaksan urheilla päivittäin, tehdä kouluhommia ja syödä säännöllisesti. Se on ihan käsittämätöntä. Tulee ajatelleeksi, että jos nyt jo se parin viikon takainen elämä tuntuu kaukaiselta, niin miten vaikea "tavallisten" ihmisten on ymmärtää niitä, joilla menee henkisesti huonosti? Jos ei pysty yhtään samaistumaan tai tulemaan vastaan, niin ei voikkaan kuvitella miten rankkaa voi olla, ja miksi se sängystä nouseminen on välillä päivän rankin urakka.

Haluaisin, että ihmiset puhuisivat enemmän ongelmistaan. Kaikilla olisi silloin helpompaa. Läheiset voisivat ymmärtää ja tukea paremmin, ja he itse voisivat ottaa hieman rennommin. Onhan se nimittäin aika uskomattoman stressaavaa, kun muut eivät tajua yhtään, että miksi on jatkuvasti huonolla tuulella. Joskus ei vain oikeasti pysty pitämään sitä fasaadia yllä, aina ei voimat riitä. Valitettavasti ongelmista puhuminenkaan ei usein riitä. Monilta ihmisiltä puuttuu tarvittava empatiakyky, ja useat eivät edes vaivaudu kuuntelemaan. Mutta se olisi alku.

Henkiset ongelmat kun eivät ole mikään häpeä. Ne ovat yhtä valideja kuin fyysiset ongelmat, ne satuttavat ihan yhtä paljon. Älkää siis pelätkö, että olisitte jotenkin huonompia tai heikompia kuin muut ihmiset. Me kaikki olemme vahvoja, eri tavoin vain. Voin kertoa, ettei ole edelleenkään mitenkään yksinkertaista kirjoittaa tälläisistä asioista. Huolettaa, että ihmiset pitävät minua ylidramaattisena tai feikkinä. Ensimmäisestä en osaa niin sanoa, mutta jälkimmäinen on valhe. En edes osaisi kirjoittaa tälläistä tekstiä, ellen oikeasti olisi tätä mieltä. Näistä mietteistä huolimatta aion jatkaa kirjoittamista niin kauan, kun joku näitä oikeasti lukee, koska henkisistä ongelmista pitää osata puhua. Ja niistä pitää SAADA puhua, ilman perusteetonta tuomitsemista. Tai sitä, että ihmiset tulisivat heti kyselemään, että pitäisikö minun hakea apua. Haluan vain, että ihmiset hyväksyvät sellaisena kuin on, ja tukevat parhaansa mukaan. Niin yksinkertaista se pohjimmiltaan on.

Koittakaa jaksaa taas huomenna, minäkin yritän parhaani. Pian on kesä, ja voi hetkeksi hengähtää. Lupaan sen.

Rakkaudella,

Tanita.

Stay strong

Hei rakkaat.

Kuten tiedätte, mulla ei oo ollu maailman paras alkuvuosi, ei tosiaankaan. Kaikki on kaatunu päälle, check. Tässä lähiaikoina kuitenkin on alkanut meneen hurjan paljon paremmin! Oon alkanut keskittymään nykyhetkeen ja ottamaan kaiken ilon irti kaikesta mahdollisesta. Oon myös opetellut olemaan stressaamaan asioista, mihin ei kertakaikkiaan voi vaikuttaa. On alkanut tuntumaan siltä, että oikeasti, pian oon taas oma itseni, enkä joudu aamuisin heräämään siihen ainaiseen pakokauhuun.

Elämällä oli kuitenkin vaihteeksi taas yllätys luvassa mulle. Hain kesätöitä Tampereelta, ja olin niin varma, että olisin päässyt edes jonnekkin, mutta toisin kävi. No, ei hätää, ei ollenkaan, Mäntässä tuttu jäätelökioskiduuni odottaa jokatapauksessa, ja siellä on maailman ihanin porukka! Ei stressiä, vaikka lievästi pettynyt olo onkin. Mutta sitten se pommi vasta iskikin. Äitini soitti minulle ja ilmoitti, etten saa asua kotona kesää. (Note: hänellä on siis sähköyliherkkyys, ja hänelle tulee fyysisesti paha olo, jos pidän kännykässä nettiä päällä tai käytän tietokonetta. Ymmärrän ihan täysin, että ei ole kiva olla kotona, jos on jatkuvasti paha olo, ja minä taas en oikeastaan sosiaalisen luonteeni takia pärjää ilman kännykkää.)

Se tunteiden kirjo. Shokki, hämmennys, paniikki, itku, viha, pettymys. Miten tässä taas kävi näin? Asioiden piti olla hyvin, kaiken piti järjestyä. Taasko se pohja päätti pettää ja alamäki alkaa? Eikö tänä vuonna mikään suju, eikö mikään ole hyvää? Joudunko vain kärsimään jatkuvista vastoinkäymisistä ja vain koittaa kituttaa jotenkin eteenpäin-

Ja siihen seis.

Syvä hengitys.

Kuule elämä. Et ole ollut kaikista mukavin minulle lähiaikoina, etkä oikeastaan menneisyydessäkään. Mutta tänään en taivu, tänään minä olen se, joka potkii takaisin. Helvetti, suoraan sanottuna, miten mulkku oletkaan! Mutta sama se, antaa olla. Minä en enää ota yhtään paskaa, en enää suostu masentumaan kaikista vastoinkäymisistä. Faktahan on kuitenkin se, että kaikki aina selviää, kaikki järjestyy. Tällä hetkellä ei tunnu kauhean kivalta, eikä varsinkaan reilulta, mutta hei. Kaikki ei voi aina mennä niinkuin itse haluaa, joskus on vain pakko niellä ne kyyneleet, ja jatkaa elämää. Koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto, koska minähän en anna periksi. En ikinä.

Rakkaat ystävät, haluan vain sanoa teille, että me kaikki selviämme, me kaikki pärjäämme. Ja emme ainoastaan selviydy, vaan me myös saamme nauttia elämästä ja olla onnellisia. Ehkä viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet elämäsi kamalinta aikaa, tai ehkä viimeiset viisi vuotta olet vain joutunut ponnistelemaan jaksaaksesi. Mutta se on kaikki sen arvoista, aivan varmasti on. Sillä jokin päivä, jokin upea päivä, heräät aamulla, eikä enää ahdista. Enää unet eivät tunnu paremmilta kuin todellisuus, enää tulevaisuus ei ole täynnä pelkkää ahdinkoa ja synkkyyttä. Katsot ulos ikkunasta, ja hymyilet. Sinä päivänä tulet olemaan oman elämäsi voittaja, sinä päivänä olet saanut kostettua elämälle kaikesta sen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Minäkin ajattelin järjestää itselleni jonkin toisen asuinsijan kesäksi, opiskella ahkerasti pääsykokeisiin, kerätä kesällä rahaa ja syksyllä vihdoin tehdä unelmistani totta. Älkää koskaan luovuttako. Minä uskon teihin.

Rakkain terveisin,

Tanita.

#thoughts

Kaikki me tiedetään, että tunteista puhuminen on ihan uskomattoman vaikeaa. Niinkuin jo sanoin, on kyllä helppoa valittaa, jos jokin pinnallinen asia vituttaa tai turhauttaa, mutta heti kun pitäisi puhua oikeista, syvistä, kipeistä tunteista, niin koko homma ottaa takapakkia. Miksi? Miksi on niin käsittämättömän hankalaa avata itseään muille ja päästää muut lähelle? Kuka meidät on opettanut tälläiseen käytäntöön?

Ihan aluksi haluan korjata sen harhaisen käsityksen, että olisin itse jotenkin harvinaisen avoin ihminen. Kyllä, puhun paljon, puhun itseasiassa jatkuvasti. Minulla on mielipiteitä kaikesta vastaan sattuvasta ja haluan erittäin äänekkäästi ne aina muille jakaa. Tykkään puhua itsestäni ja omasta menneisyydestäni ja persoonastani. Kuitenkaan, en oikeasti ole ikinä oppinut sanomaan ääneen oikeita tunteitani asioista. Olen aina ollut se, joka mukautuu ja sopeutuu muiden tahtoon näennäisen merkityksettömien asioiden suhteen. Haluanko vettä, haluanko mieluummin kuunnella jotain muuta musiikkia, mihin haluan syömään? Ei sillä niin väliä, pärjään, tyydyn, sopeudun. Nämä asiat ovat pieniä, mutta kun aletaan katsomaan laajempaa kuvaa, niin sama käytös pätee myös oikeasti tärkeisiin ja vakaviin asioihin. Tykkäänkö olla tässä parisuhteessa, tykkäänkö olla tässä koulussa, haluanko tyytyä tähän?

En.

En enää, en enää koskaan.

Ei käy, en tykkää, en pidä, en halua.

Miten paljon voikaan vaatia sanoa niin pieni sana kuin "ei"? Miten vaikeaa voikaan olla kertoa toiselle, että välittää? Miksei suusta tule mitään, vaikka kuinka tietää mitä haluaisi ja pitäisi sanoa? Tuntuu, kuin äänihuulet olisivat jäätyneet, kuin ne olisi laitettu lukkoon. "En halua tätä, en pidä tästä." "Välitän sinusta." "Ei käy, ei sovi minulle." "Olet tärkeä." Pelkkää hiljaisuutta, pelkkää epätoivoa silmissä. Mitään ei kuulu. Ymmärystä ei synny.

Tässä pitää kuitenkin tajuta se, ettei missään nimessä ole huono ihminen, vaikkei pysty puhumaan tunteistaan tai kertomaan mitä haluaa. Se on hyvin inhimillistä, ja kukaan ei pysty siihen täydellisesti. Täydellisyys ei olekaan tavoiteltavaa, vaan kasvu ja kehitys. Tunteista puhumisessa on kyse kuitenkin viimekädessä vain harjoittelusta ja omasta yrittämisestä. Kukaan muu ei pysty niitä asioita sanomaan puolestasi, ainoastaan sinä tiedät miltä tietyt asiat tuntuvat. Plussaa on, että ihmiset itseasiassa haluavat erittäin kovasti tietää, miltä sinusta tuntuu. Kokeile vaikka joskus. Sano ystävällesi, että välität hänestä. Sano äidillesi, mitä sinä itse haluat tulevaisuudeltasi. Sano itsellesi, että olet hyvä juuri tuollaisena ja että kelpaat. Koska niin sinä oikeastikkin kelpaat, sinä riität.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

❤: Tanita

Letter for a dear friend

Hei rakas ystävä.

Tiedän, viime kerrasta on aikaa, kun ollaan viimeksi juteltu. On ollut niin kiireistä.. Mutta niin paljon on tapahtunut! Olen käynyt läpi isoja muutoksia elämässä, isoimpia pitkään aikaan. Viimeksi taisin kertoa siitä, miten pääsin yliopistoon lukemaan englantia. Olin niin innoissani! Kaikki tuntui koko viime syksyn niin selkeältä ja toiveikkaalta, mutta elämää ei oltu kirjoitettu minulle niin. Ei ollut aikani tyytyä ja elää helppoa elämää, ei alkuunkaan. Mitä sitten tapahtui? Katsotaanpas.

Vuoden 2017 alussa päädyin taas eroamaan silloisesta kumppanista, aikamoinen deja vu. Se oli vasta jäävuoren huippu, josta ei ollut muuta suuntaa kuin alas. Mummoni joutui sairaalaan aivosyövän takia, ja sekä koulu- että urheilumotivaatio alkoi valumaan läpi sormieni, jättäen minut rannalle ruikuttamaan. Lattialle, jos tarkkoja ollaan. Pahimman piikkini koin silloin, kun aloin avoimesti itkemään kesken kieliopin luennon. Olin niin eksyksissä.

Aikaa on kulunut muutama kuukausi, ja asiat eivät ole kovinkaan erilaisessa jamassa. Jokin on kuitenkin muuttunut, nimittäin minä. Olen alkanut käsitellä ongelmiani tosissani, käyden läpi syitä kaikkiin tunteisiin, sallien ne. Olen antanut armoa itselleni, olen lopettanut tarpeettoman suorittamisen, olen antanut itselleni anteeksi. Elämä ei loppujen lopuksi koskaan ole ollut niin huoletonta ja iloista kuin olen kuvitellut. Olen kärsinyt aina itsetunto-ongelmista ja selittämättömistä ahdistuskohtauksista, varsinkin parisuhteisiin liittyen. Nyt kuitenkin olen tajunnut, että olen vaatinut itseltäni aivan liikaa aina. Olen kuvitellut, että muut ihmiset sekä saavutusteni määrä määrittelee arvoni. Näin ei kuitenkaan ole.

Ei ole helppoa myöntää itselleen, ja varsinkaan muille, olevansa heikko. Mutta mitä heikkous toisaalta edes on? Ei ainakaan sitä, että sanoo ääneen olevansa eksyksissä ja hajalla. Se ei ole heikkoutta, se on rohkeutta. Let's face it, kuinka moni muka pystyy oikeasti, tosissaan, rehellisesti, kertomaan muille, että tänään sattuu, tänään mikään ei ole hyvin? On erittäin yksinkertaista toki valittaa sosiaalisessa mediassa kuinka vituttaa ja turhauttaa ja masentaa. Oikeaa rohkeutta on kuitenkin se, että avaa itseään oikeasti, ja selittää mistä kaikki nämä tunteet ovat lähtöisin, että pystyy myöntämään, että asioille on pakko tehdä jotain. En siis olekkaan heikko, koska voin tässä sinulle myöntää, että olen rikki. Olen rohkea, olen voimakas.

Mitä sitten seuraavaksi? Kyllä, asioille on tehtävä jotain, ne eivät voi jatkua näin. En enää aio tyytyä tähän itsevihaan, en aio tyytyä pahaan oloon. Tästä alkaa pitkä itsetutkiskelun aika. Joudun myöntämään itselleni paljon asioita, joudun käymään läpi paljon pahaa oloa. Joudun, tai oikeastaan saan, kasvaa ihmisenä. Ja jokin päivä, jossain hamassa tulevaisuudessa, voin nousta aamulla sängystä ja sanoa, että tein sen. Että kaikki tämä kärsimys oli sen arvoista, koska se teki minusta paremman ja vahvemman ihmisen, se teki minusta minut.

Tämä koko teksti saattaa vaikuttaa hyvin ylidramaattiselta, ja sitä se kenties onkin, mutta pohjimmiltaan se on ainoastaan ja vain totta. Tiedän, että sinullakin on usein paha olo ja rankkaa. Joskus et kenties jaksa nousta ollenkaan sängystä, toisinaan hajoat huoneesi lattialle sikiöasentoon itkemään. Joskus jopa saatat harkita kaiken tämän lopettamista. Ja niin kovin usein käyt näitä samoja ajatuksia läpi kuin minä, koska olemme kummatkin vain ihmisiä. Tunteet ovat osa jokapäiväistä elämää, ja viimeinen asia, mitä kannattaa tehdä, on juosta niitä pakoon. Ne pitää ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ja niitä täytyy yrittää ymmärtää. Ei se ole helppoa, mutta se on sen arvoista.

Tiedän myös, että sinä olet vahva. Sinä olet tänäänkin elossa, sinä olet tänäänkin päättänyt tehdä kaiken sen mitä tänään teet. Kaikki eivät siihen pysty, ja siksi sinä olet niin hieno. Kerrassaan upea ilmestys. Sama pätee myös itseeni, enkä aio sitä enää unohtaa.

Rakkain terveisin,

Tanita.