Battle Symphony

Hei taas.

Kaikkea on kuulkaas tapahtunut tässä parin päivän sisällä! Ette uskokkaan.
Ensinnäkin, vain pari tuntia tuon viimeisen postauksen jälkeen sain viestin, että sain työpaikan Tampereelta, jäätelökahvila Minetiltä.. Tulihan siinä oikeasti itku, koska käytännössä se pelasti mun koko kesän. Vieläkin vaikea uskoa! Jotenkin hullua, millaista vuoristorataa elämä välillä on. Ja miten asiat selviävätkään ihan yllättävillä tavoilla! Pitäisi aina jaksaa uskoa itseensä ja siihen, että saa asiat kyllä kuntoon.

Kävin tiistaina perehdytyksessä kesätyötäni varten, ja miten mukavia uudet työkaverini olivatkaan! Odotan töitä niin kovin innolla, en oikeastaan malttaisi edes odottaa. Nyt on kaikki fuksivuoden tentitkin ohitse, huomenna on oikeastaan kaikista rankin päivä, nimittäin esivalintakoepäivä. Yliopisto ei edelleenkään tunnu omalta paikaltani, stressaan liikaa enkä pidä tästä itsenäisestä työskentelystä niin kauheasti. Huomisen harteilla lepää siis moni asia, vaikka se onkin vasta esivalintakoe, jonka saa tehdä kotona omalla koneella. Mutta silti. Siitä on päästävä läpi, jotta ensi syksystä tulisi mieluisampi.

Tuntuu niin hassulta lukea tuota edellistä postausta. Uskomatonta, miten nopeasti joskus asiat muuttuvat täysin toisiksi, ja miten nopeasti mieliala voikaan kohota. En enää herää aamuisin surullisena, en enää joudu viettämään tuntikausia sängyssä saadakseni tarpeeksi energiaa päivää varten. Nykyään jaksan urheilla päivittäin, tehdä kouluhommia ja syödä säännöllisesti. Se on ihan käsittämätöntä. Tulee ajatelleeksi, että jos nyt jo se parin viikon takainen elämä tuntuu kaukaiselta, niin miten vaikea "tavallisten" ihmisten on ymmärtää niitä, joilla menee henkisesti huonosti? Jos ei pysty yhtään samaistumaan tai tulemaan vastaan, niin ei voikkaan kuvitella miten rankkaa voi olla, ja miksi se sängystä nouseminen on välillä päivän rankin urakka.

Haluaisin, että ihmiset puhuisivat enemmän ongelmistaan. Kaikilla olisi silloin helpompaa. Läheiset voisivat ymmärtää ja tukea paremmin, ja he itse voisivat ottaa hieman rennommin. Onhan se nimittäin aika uskomattoman stressaavaa, kun muut eivät tajua yhtään, että miksi on jatkuvasti huonolla tuulella. Joskus ei vain oikeasti pysty pitämään sitä fasaadia yllä, aina ei voimat riitä. Valitettavasti ongelmista puhuminenkaan ei usein riitä. Monilta ihmisiltä puuttuu tarvittava empatiakyky, ja useat eivät edes vaivaudu kuuntelemaan. Mutta se olisi alku.

Henkiset ongelmat kun eivät ole mikään häpeä. Ne ovat yhtä valideja kuin fyysiset ongelmat, ne satuttavat ihan yhtä paljon. Älkää siis pelätkö, että olisitte jotenkin huonompia tai heikompia kuin muut ihmiset. Me kaikki olemme vahvoja, eri tavoin vain. Voin kertoa, ettei ole edelleenkään mitenkään yksinkertaista kirjoittaa tälläisistä asioista. Huolettaa, että ihmiset pitävät minua ylidramaattisena tai feikkinä. Ensimmäisestä en osaa niin sanoa, mutta jälkimmäinen on valhe. En edes osaisi kirjoittaa tälläistä tekstiä, ellen oikeasti olisi tätä mieltä. Näistä mietteistä huolimatta aion jatkaa kirjoittamista niin kauan, kun joku näitä oikeasti lukee, koska henkisistä ongelmista pitää osata puhua. Ja niistä pitää SAADA puhua, ilman perusteetonta tuomitsemista. Tai sitä, että ihmiset tulisivat heti kyselemään, että pitäisikö minun hakea apua. Haluan vain, että ihmiset hyväksyvät sellaisena kuin on, ja tukevat parhaansa mukaan. Niin yksinkertaista se pohjimmiltaan on.

Koittakaa jaksaa taas huomenna, minäkin yritän parhaani. Pian on kesä, ja voi hetkeksi hengähtää. Lupaan sen.

Rakkaudella,

Tanita.

Stay strong

Hei rakkaat.

Kuten tiedätte, mulla ei oo ollu maailman paras alkuvuosi, ei tosiaankaan. Kaikki on kaatunu päälle, check. Tässä lähiaikoina kuitenkin on alkanut meneen hurjan paljon paremmin! Oon alkanut keskittymään nykyhetkeen ja ottamaan kaiken ilon irti kaikesta mahdollisesta. Oon myös opetellut olemaan stressaamaan asioista, mihin ei kertakaikkiaan voi vaikuttaa. On alkanut tuntumaan siltä, että oikeasti, pian oon taas oma itseni, enkä joudu aamuisin heräämään siihen ainaiseen pakokauhuun.

Elämällä oli kuitenkin vaihteeksi taas yllätys luvassa mulle. Hain kesätöitä Tampereelta, ja olin niin varma, että olisin päässyt edes jonnekkin, mutta toisin kävi. No, ei hätää, ei ollenkaan, Mäntässä tuttu jäätelökioskiduuni odottaa jokatapauksessa, ja siellä on maailman ihanin porukka! Ei stressiä, vaikka lievästi pettynyt olo onkin. Mutta sitten se pommi vasta iskikin. Äitini soitti minulle ja ilmoitti, etten saa asua kotona kesää. (Note: hänellä on siis sähköyliherkkyys, ja hänelle tulee fyysisesti paha olo, jos pidän kännykässä nettiä päällä tai käytän tietokonetta. Ymmärrän ihan täysin, että ei ole kiva olla kotona, jos on jatkuvasti paha olo, ja minä taas en oikeastaan sosiaalisen luonteeni takia pärjää ilman kännykkää.)

Se tunteiden kirjo. Shokki, hämmennys, paniikki, itku, viha, pettymys. Miten tässä taas kävi näin? Asioiden piti olla hyvin, kaiken piti järjestyä. Taasko se pohja päätti pettää ja alamäki alkaa? Eikö tänä vuonna mikään suju, eikö mikään ole hyvää? Joudunko vain kärsimään jatkuvista vastoinkäymisistä ja vain koittaa kituttaa jotenkin eteenpäin-

Ja siihen seis.

Syvä hengitys.

Kuule elämä. Et ole ollut kaikista mukavin minulle lähiaikoina, etkä oikeastaan menneisyydessäkään. Mutta tänään en taivu, tänään minä olen se, joka potkii takaisin. Helvetti, suoraan sanottuna, miten mulkku oletkaan! Mutta sama se, antaa olla. Minä en enää ota yhtään paskaa, en enää suostu masentumaan kaikista vastoinkäymisistä. Faktahan on kuitenkin se, että kaikki aina selviää, kaikki järjestyy. Tällä hetkellä ei tunnu kauhean kivalta, eikä varsinkaan reilulta, mutta hei. Kaikki ei voi aina mennä niinkuin itse haluaa, joskus on vain pakko niellä ne kyyneleet, ja jatkaa elämää. Koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto, koska minähän en anna periksi. En ikinä.

Rakkaat ystävät, haluan vain sanoa teille, että me kaikki selviämme, me kaikki pärjäämme. Ja emme ainoastaan selviydy, vaan me myös saamme nauttia elämästä ja olla onnellisia. Ehkä viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet elämäsi kamalinta aikaa, tai ehkä viimeiset viisi vuotta olet vain joutunut ponnistelemaan jaksaaksesi. Mutta se on kaikki sen arvoista, aivan varmasti on. Sillä jokin päivä, jokin upea päivä, heräät aamulla, eikä enää ahdista. Enää unet eivät tunnu paremmilta kuin todellisuus, enää tulevaisuus ei ole täynnä pelkkää ahdinkoa ja synkkyyttä. Katsot ulos ikkunasta, ja hymyilet. Sinä päivänä tulet olemaan oman elämäsi voittaja, sinä päivänä olet saanut kostettua elämälle kaikesta sen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Minäkin ajattelin järjestää itselleni jonkin toisen asuinsijan kesäksi, opiskella ahkerasti pääsykokeisiin, kerätä kesällä rahaa ja syksyllä vihdoin tehdä unelmistani totta. Älkää koskaan luovuttako. Minä uskon teihin.

Rakkain terveisin,

Tanita.

#thoughts

Kaikki me tiedetään, että tunteista puhuminen on ihan uskomattoman vaikeaa. Niinkuin jo sanoin, on kyllä helppoa valittaa, jos jokin pinnallinen asia vituttaa tai turhauttaa, mutta heti kun pitäisi puhua oikeista, syvistä, kipeistä tunteista, niin koko homma ottaa takapakkia. Miksi? Miksi on niin käsittämättömän hankalaa avata itseään muille ja päästää muut lähelle? Kuka meidät on opettanut tälläiseen käytäntöön?

Ihan aluksi haluan korjata sen harhaisen käsityksen, että olisin itse jotenkin harvinaisen avoin ihminen. Kyllä, puhun paljon, puhun itseasiassa jatkuvasti. Minulla on mielipiteitä kaikesta vastaan sattuvasta ja haluan erittäin äänekkäästi ne aina muille jakaa. Tykkään puhua itsestäni ja omasta menneisyydestäni ja persoonastani. Kuitenkaan, en oikeasti ole ikinä oppinut sanomaan ääneen oikeita tunteitani asioista. Olen aina ollut se, joka mukautuu ja sopeutuu muiden tahtoon näennäisen merkityksettömien asioiden suhteen. Haluanko vettä, haluanko mieluummin kuunnella jotain muuta musiikkia, mihin haluan syömään? Ei sillä niin väliä, pärjään, tyydyn, sopeudun. Nämä asiat ovat pieniä, mutta kun aletaan katsomaan laajempaa kuvaa, niin sama käytös pätee myös oikeasti tärkeisiin ja vakaviin asioihin. Tykkäänkö olla tässä parisuhteessa, tykkäänkö olla tässä koulussa, haluanko tyytyä tähän?

En.

En enää, en enää koskaan.

Ei käy, en tykkää, en pidä, en halua.

Miten paljon voikaan vaatia sanoa niin pieni sana kuin "ei"? Miten vaikeaa voikaan olla kertoa toiselle, että välittää? Miksei suusta tule mitään, vaikka kuinka tietää mitä haluaisi ja pitäisi sanoa? Tuntuu, kuin äänihuulet olisivat jäätyneet, kuin ne olisi laitettu lukkoon. "En halua tätä, en pidä tästä." "Välitän sinusta." "Ei käy, ei sovi minulle." "Olet tärkeä." Pelkkää hiljaisuutta, pelkkää epätoivoa silmissä. Mitään ei kuulu. Ymmärystä ei synny.

Tässä pitää kuitenkin tajuta se, ettei missään nimessä ole huono ihminen, vaikkei pysty puhumaan tunteistaan tai kertomaan mitä haluaa. Se on hyvin inhimillistä, ja kukaan ei pysty siihen täydellisesti. Täydellisyys ei olekaan tavoiteltavaa, vaan kasvu ja kehitys. Tunteista puhumisessa on kyse kuitenkin viimekädessä vain harjoittelusta ja omasta yrittämisestä. Kukaan muu ei pysty niitä asioita sanomaan puolestasi, ainoastaan sinä tiedät miltä tietyt asiat tuntuvat. Plussaa on, että ihmiset itseasiassa haluavat erittäin kovasti tietää, miltä sinusta tuntuu. Kokeile vaikka joskus. Sano ystävällesi, että välität hänestä. Sano äidillesi, mitä sinä itse haluat tulevaisuudeltasi. Sano itsellesi, että olet hyvä juuri tuollaisena ja että kelpaat. Koska niin sinä oikeastikkin kelpaat, sinä riität.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

❤: Tanita

Letter for a dear friend

Hei rakas ystävä.

Tiedän, viime kerrasta on aikaa, kun ollaan viimeksi juteltu. On ollut niin kiireistä.. Mutta niin paljon on tapahtunut! Olen käynyt läpi isoja muutoksia elämässä, isoimpia pitkään aikaan. Viimeksi taisin kertoa siitä, miten pääsin yliopistoon lukemaan englantia. Olin niin innoissani! Kaikki tuntui koko viime syksyn niin selkeältä ja toiveikkaalta, mutta elämää ei oltu kirjoitettu minulle niin. Ei ollut aikani tyytyä ja elää helppoa elämää, ei alkuunkaan. Mitä sitten tapahtui? Katsotaanpas.

Vuoden 2017 alussa päädyin taas eroamaan silloisesta kumppanista, aikamoinen deja vu. Se oli vasta jäävuoren huippu, josta ei ollut muuta suuntaa kuin alas. Mummoni joutui sairaalaan aivosyövän takia, ja sekä koulu- että urheilumotivaatio alkoi valumaan läpi sormieni, jättäen minut rannalle ruikuttamaan. Lattialle, jos tarkkoja ollaan. Pahimman piikkini koin silloin, kun aloin avoimesti itkemään kesken kieliopin luennon. Olin niin eksyksissä.

Aikaa on kulunut muutama kuukausi, ja asiat eivät ole kovinkaan erilaisessa jamassa. Jokin on kuitenkin muuttunut, nimittäin minä. Olen alkanut käsitellä ongelmiani tosissani, käyden läpi syitä kaikkiin tunteisiin, sallien ne. Olen antanut armoa itselleni, olen lopettanut tarpeettoman suorittamisen, olen antanut itselleni anteeksi. Elämä ei loppujen lopuksi koskaan ole ollut niin huoletonta ja iloista kuin olen kuvitellut. Olen kärsinyt aina itsetunto-ongelmista ja selittämättömistä ahdistuskohtauksista, varsinkin parisuhteisiin liittyen. Nyt kuitenkin olen tajunnut, että olen vaatinut itseltäni aivan liikaa aina. Olen kuvitellut, että muut ihmiset sekä saavutusteni määrä määrittelee arvoni. Näin ei kuitenkaan ole.

Ei ole helppoa myöntää itselleen, ja varsinkaan muille, olevansa heikko. Mutta mitä heikkous toisaalta edes on? Ei ainakaan sitä, että sanoo ääneen olevansa eksyksissä ja hajalla. Se ei ole heikkoutta, se on rohkeutta. Let's face it, kuinka moni muka pystyy oikeasti, tosissaan, rehellisesti, kertomaan muille, että tänään sattuu, tänään mikään ei ole hyvin? On erittäin yksinkertaista toki valittaa sosiaalisessa mediassa kuinka vituttaa ja turhauttaa ja masentaa. Oikeaa rohkeutta on kuitenkin se, että avaa itseään oikeasti, ja selittää mistä kaikki nämä tunteet ovat lähtöisin, että pystyy myöntämään, että asioille on pakko tehdä jotain. En siis olekkaan heikko, koska voin tässä sinulle myöntää, että olen rikki. Olen rohkea, olen voimakas.

Mitä sitten seuraavaksi? Kyllä, asioille on tehtävä jotain, ne eivät voi jatkua näin. En enää aio tyytyä tähän itsevihaan, en aio tyytyä pahaan oloon. Tästä alkaa pitkä itsetutkiskelun aika. Joudun myöntämään itselleni paljon asioita, joudun käymään läpi paljon pahaa oloa. Joudun, tai oikeastaan saan, kasvaa ihmisenä. Ja jokin päivä, jossain hamassa tulevaisuudessa, voin nousta aamulla sängystä ja sanoa, että tein sen. Että kaikki tämä kärsimys oli sen arvoista, koska se teki minusta paremman ja vahvemman ihmisen, se teki minusta minut.

Tämä koko teksti saattaa vaikuttaa hyvin ylidramaattiselta, ja sitä se kenties onkin, mutta pohjimmiltaan se on ainoastaan ja vain totta. Tiedän, että sinullakin on usein paha olo ja rankkaa. Joskus et kenties jaksa nousta ollenkaan sängystä, toisinaan hajoat huoneesi lattialle sikiöasentoon itkemään. Joskus jopa saatat harkita kaiken tämän lopettamista. Ja niin kovin usein käyt näitä samoja ajatuksia läpi kuin minä, koska olemme kummatkin vain ihmisiä. Tunteet ovat osa jokapäiväistä elämää, ja viimeinen asia, mitä kannattaa tehdä, on juosta niitä pakoon. Ne pitää ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ja niitä täytyy yrittää ymmärtää. Ei se ole helppoa, mutta se on sen arvoista.

Tiedän myös, että sinä olet vahva. Sinä olet tänäänkin elossa, sinä olet tänäänkin päättänyt tehdä kaiken sen mitä tänään teet. Kaikki eivät siihen pysty, ja siksi sinä olet niin hieno. Kerrassaan upea ilmestys. Sama pätee myös itseeni, enkä aio sitä enää unohtaa.

Rakkain terveisin,

Tanita.