Yks elämä, ei tuu toista

Hei.
Vitsi mikä päivä, antakaas kun kerron. Mun on pitkään jo pitäny pitää someton päivä, koska koen, että kännykkä vie kaiken ajan multa elämässä. Tänään näin, että olin täysin oikeessa siinä.

Normaalisti aamusin, kun herään, tarkistan somen välittömästi, ennen mitään muita aamupuuhia. Toimettomina aamuina mulla saattaa upota parikin tuntia siinä, kun selaan kaikki instat ja facet läpi. Tänään en edes koskenut kännykkään kun heräsin, vaan menin välittömästi pesulle ja hakeen mysliä, jotta voisin lukea sängyssä. Rakas ystäväni oli lainannut mulle jo aikoja sitten kirjan, joka kuulemma sopis mulle. En ollut "kiireessäni" ehtinyt sitä lukemaan - eli en ollut jaksanut vaivautua irtautumaan kännykästä iltaisin ja antaan sille aikaa. Lopputulos oli se, et koukutuin siihen kirjaan täysin. Tajusin siinä sit, että oon aina rakastanu lukemista, mutta en enää vuosiin oo saanu annettua sille aikaa kaiken muun keskeltä. Se tekee mut oikeasti vähän surulliseks.

Eikä se jäänyt siihen, ei tosiaan. Luettuani hetken lähdin salille, jonka jälkeen pyörin ympäri Tamperetta ihanassa auringonpaisteessa. Hymyilytti suorastaan. Kaikki näytti niin kauniilta kun yhtäkkiä nostikin sen nenän siitä kännykästä. Ruokalassakin huomasin yhden pojan hymyilevän mulle, mitä en olis ikimaailmassa huomannut ellen olis vaan kattellut ympärilleni, ilman sitä puhelinta. Lopulta sain huipun idean, lähtisin metsästään Pyynikin näkötornia. Rakastan korkeita paikkoja ja oon aina halunnut käydä kyseisessä paikassa. Tässä kohtaa astukin esiin aika hauska ongelma; miten löytäisin sinne, kun en vois käyttää kännykkää ollenkaan? Päädyin sit pienelle seikkailulle ja sattuman kaupalla löysinki ku löysinkin perille! Mikä parasta, koska siellä oli hissi rikki niin pääsin ilmaseks sisään! Siellä ylhäällä jotenkin ehti levähtää ja vaan kattoo tätä nykystä elämääni vähän erilaisesta näkökulmasta. Tampere on huippu kaupunki, ja se on antanut mulle kaikki mahdollisuudet mitä oon halunnut.

Loppupäivän aikana ehdin vielä käydä itseni kanssa kahvilla, tehdä ystäväni syntymäpäivälahjaa, lukea bussissa, piirtää, hymyillä vastaantulijoille, katsoa lempparianimeitani ja jopa käydä iltalenkillä. Aika huikeeta, oikeasti. Pitkästä aikaa tuntu siltä, että sai jotain oikeasti aikaan. Asioita, joista oikeasti pitää ja joita on liian kauan sysännyt pois tieltä, ajatellen, että on muka niin kiire, ettei ehdi. Karu totuus on se, että mulla on uponnut kaikki mun vapaa-aika kännykkään. En ollut edes tajunnut, että miten paljon bussissakin ja bussia odotellessa ehtii lukea. Ja miten paljon nopeammin matka oikeasti meneekään!

Tää päivä tuntu mun päivältä, ja opetti mulle paljon. En anna enää puhelimen ja sosiaalisen median viedä kaikkea mun aikaa. Totta kai niitä aion käyttää, mutta mietin kaks kertaa ennenkö otan sen puhelimen käteen vaikkapa kirjan tai käsikonsolin sijasta. En sano, että kaikkien pitäis kokee tällänen havahtuminen, en todellakaan. Todennäkösesti suurin osa teistä on täysin sinut oman puhelimen käytön kanssa ja pystyy kontrolloimaan omaa ajankäyttöään. Mulla asian laita ei näin ollut, ja oon onnellinen, että tajusin sen edes tässä vaiheessa. Oon hakenut liikaa hyväksyntää ja huomiota somen kautta, oon kuvitellut, että mun pitäis aina olla saatavilla, että mun pitäis tietää jokaisen tuhannen kaverini jokainen liike. Ei tarvitse. Ei todellakaan. Jos mua tarvitaan, niin kyllä mä siitä kuulen.

Toivon, että jatkossakin alan tekemään enemmän omia juttujani sen sijaan et keskittyisin muiden juttuihin. Se ei tarkoita, etteikö kiinnostais, mutta oikeasti, mieluummin kuulisin ihmisten päivän tapahtumista viestien välityksellä kuin kuvien. Ehkä siinäkin on kasvun paikka itselleni.

Love,

Tanita.