Battle Symphony

Hei taas.

Kaikkea on kuulkaas tapahtunut tässä parin päivän sisällä! Ette uskokkaan.
Ensinnäkin, vain pari tuntia tuon viimeisen postauksen jälkeen sain viestin, että sain työpaikan Tampereelta, jäätelökahvila Minetiltä.. Tulihan siinä oikeasti itku, koska käytännössä se pelasti mun koko kesän. Vieläkin vaikea uskoa! Jotenkin hullua, millaista vuoristorataa elämä välillä on. Ja miten asiat selviävätkään ihan yllättävillä tavoilla! Pitäisi aina jaksaa uskoa itseensä ja siihen, että saa asiat kyllä kuntoon.

Kävin tiistaina perehdytyksessä kesätyötäni varten, ja miten mukavia uudet työkaverini olivatkaan! Odotan töitä niin kovin innolla, en oikeastaan malttaisi edes odottaa. Nyt on kaikki fuksivuoden tentitkin ohitse, huomenna on oikeastaan kaikista rankin päivä, nimittäin esivalintakoepäivä. Yliopisto ei edelleenkään tunnu omalta paikaltani, stressaan liikaa enkä pidä tästä itsenäisestä työskentelystä niin kauheasti. Huomisen harteilla lepää siis moni asia, vaikka se onkin vasta esivalintakoe, jonka saa tehdä kotona omalla koneella. Mutta silti. Siitä on päästävä läpi, jotta ensi syksystä tulisi mieluisampi.

Tuntuu niin hassulta lukea tuota edellistä postausta. Uskomatonta, miten nopeasti joskus asiat muuttuvat täysin toisiksi, ja miten nopeasti mieliala voikaan kohota. En enää herää aamuisin surullisena, en enää joudu viettämään tuntikausia sängyssä saadakseni tarpeeksi energiaa päivää varten. Nykyään jaksan urheilla päivittäin, tehdä kouluhommia ja syödä säännöllisesti. Se on ihan käsittämätöntä. Tulee ajatelleeksi, että jos nyt jo se parin viikon takainen elämä tuntuu kaukaiselta, niin miten vaikea "tavallisten" ihmisten on ymmärtää niitä, joilla menee henkisesti huonosti? Jos ei pysty yhtään samaistumaan tai tulemaan vastaan, niin ei voikkaan kuvitella miten rankkaa voi olla, ja miksi se sängystä nouseminen on välillä päivän rankin urakka.

Haluaisin, että ihmiset puhuisivat enemmän ongelmistaan. Kaikilla olisi silloin helpompaa. Läheiset voisivat ymmärtää ja tukea paremmin, ja he itse voisivat ottaa hieman rennommin. Onhan se nimittäin aika uskomattoman stressaavaa, kun muut eivät tajua yhtään, että miksi on jatkuvasti huonolla tuulella. Joskus ei vain oikeasti pysty pitämään sitä fasaadia yllä, aina ei voimat riitä. Valitettavasti ongelmista puhuminenkaan ei usein riitä. Monilta ihmisiltä puuttuu tarvittava empatiakyky, ja useat eivät edes vaivaudu kuuntelemaan. Mutta se olisi alku.

Henkiset ongelmat kun eivät ole mikään häpeä. Ne ovat yhtä valideja kuin fyysiset ongelmat, ne satuttavat ihan yhtä paljon. Älkää siis pelätkö, että olisitte jotenkin huonompia tai heikompia kuin muut ihmiset. Me kaikki olemme vahvoja, eri tavoin vain. Voin kertoa, ettei ole edelleenkään mitenkään yksinkertaista kirjoittaa tälläisistä asioista. Huolettaa, että ihmiset pitävät minua ylidramaattisena tai feikkinä. Ensimmäisestä en osaa niin sanoa, mutta jälkimmäinen on valhe. En edes osaisi kirjoittaa tälläistä tekstiä, ellen oikeasti olisi tätä mieltä. Näistä mietteistä huolimatta aion jatkaa kirjoittamista niin kauan, kun joku näitä oikeasti lukee, koska henkisistä ongelmista pitää osata puhua. Ja niistä pitää SAADA puhua, ilman perusteetonta tuomitsemista. Tai sitä, että ihmiset tulisivat heti kyselemään, että pitäisikö minun hakea apua. Haluan vain, että ihmiset hyväksyvät sellaisena kuin on, ja tukevat parhaansa mukaan. Niin yksinkertaista se pohjimmiltaan on.

Koittakaa jaksaa taas huomenna, minäkin yritän parhaani. Pian on kesä, ja voi hetkeksi hengähtää. Lupaan sen.

Rakkaudella,

Tanita.