Letter for a dear friend

Hei rakas ystävä.

Tiedän, viime kerrasta on aikaa, kun ollaan viimeksi juteltu. On ollut niin kiireistä.. Mutta niin paljon on tapahtunut! Olen käynyt läpi isoja muutoksia elämässä, isoimpia pitkään aikaan. Viimeksi taisin kertoa siitä, miten pääsin yliopistoon lukemaan englantia. Olin niin innoissani! Kaikki tuntui koko viime syksyn niin selkeältä ja toiveikkaalta, mutta elämää ei oltu kirjoitettu minulle niin. Ei ollut aikani tyytyä ja elää helppoa elämää, ei alkuunkaan. Mitä sitten tapahtui? Katsotaanpas.

Vuoden 2017 alussa päädyin taas eroamaan silloisesta kumppanista, aikamoinen deja vu. Se oli vasta jäävuoren huippu, josta ei ollut muuta suuntaa kuin alas. Mummoni joutui sairaalaan aivosyövän takia, ja sekä koulu- että urheilumotivaatio alkoi valumaan läpi sormieni, jättäen minut rannalle ruikuttamaan. Lattialle, jos tarkkoja ollaan. Pahimman piikkini koin silloin, kun aloin avoimesti itkemään kesken kieliopin luennon. Olin niin eksyksissä.

Aikaa on kulunut muutama kuukausi, ja asiat eivät ole kovinkaan erilaisessa jamassa. Jokin on kuitenkin muuttunut, nimittäin minä. Olen alkanut käsitellä ongelmiani tosissani, käyden läpi syitä kaikkiin tunteisiin, sallien ne. Olen antanut armoa itselleni, olen lopettanut tarpeettoman suorittamisen, olen antanut itselleni anteeksi. Elämä ei loppujen lopuksi koskaan ole ollut niin huoletonta ja iloista kuin olen kuvitellut. Olen kärsinyt aina itsetunto-ongelmista ja selittämättömistä ahdistuskohtauksista, varsinkin parisuhteisiin liittyen. Nyt kuitenkin olen tajunnut, että olen vaatinut itseltäni aivan liikaa aina. Olen kuvitellut, että muut ihmiset sekä saavutusteni määrä määrittelee arvoni. Näin ei kuitenkaan ole.

Ei ole helppoa myöntää itselleen, ja varsinkaan muille, olevansa heikko. Mutta mitä heikkous toisaalta edes on? Ei ainakaan sitä, että sanoo ääneen olevansa eksyksissä ja hajalla. Se ei ole heikkoutta, se on rohkeutta. Let's face it, kuinka moni muka pystyy oikeasti, tosissaan, rehellisesti, kertomaan muille, että tänään sattuu, tänään mikään ei ole hyvin? On erittäin yksinkertaista toki valittaa sosiaalisessa mediassa kuinka vituttaa ja turhauttaa ja masentaa. Oikeaa rohkeutta on kuitenkin se, että avaa itseään oikeasti, ja selittää mistä kaikki nämä tunteet ovat lähtöisin, että pystyy myöntämään, että asioille on pakko tehdä jotain. En siis olekkaan heikko, koska voin tässä sinulle myöntää, että olen rikki. Olen rohkea, olen voimakas.

Mitä sitten seuraavaksi? Kyllä, asioille on tehtävä jotain, ne eivät voi jatkua näin. En enää aio tyytyä tähän itsevihaan, en aio tyytyä pahaan oloon. Tästä alkaa pitkä itsetutkiskelun aika. Joudun myöntämään itselleni paljon asioita, joudun käymään läpi paljon pahaa oloa. Joudun, tai oikeastaan saan, kasvaa ihmisenä. Ja jokin päivä, jossain hamassa tulevaisuudessa, voin nousta aamulla sängystä ja sanoa, että tein sen. Että kaikki tämä kärsimys oli sen arvoista, koska se teki minusta paremman ja vahvemman ihmisen, se teki minusta minut.

Tämä koko teksti saattaa vaikuttaa hyvin ylidramaattiselta, ja sitä se kenties onkin, mutta pohjimmiltaan se on ainoastaan ja vain totta. Tiedän, että sinullakin on usein paha olo ja rankkaa. Joskus et kenties jaksa nousta ollenkaan sängystä, toisinaan hajoat huoneesi lattialle sikiöasentoon itkemään. Joskus jopa saatat harkita kaiken tämän lopettamista. Ja niin kovin usein käyt näitä samoja ajatuksia läpi kuin minä, koska olemme kummatkin vain ihmisiä. Tunteet ovat osa jokapäiväistä elämää, ja viimeinen asia, mitä kannattaa tehdä, on juosta niitä pakoon. Ne pitää ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ja niitä täytyy yrittää ymmärtää. Ei se ole helppoa, mutta se on sen arvoista.

Tiedän myös, että sinä olet vahva. Sinä olet tänäänkin elossa, sinä olet tänäänkin päättänyt tehdä kaiken sen mitä tänään teet. Kaikki eivät siihen pysty, ja siksi sinä olet niin hieno. Kerrassaan upea ilmestys. Sama pätee myös itseeni, enkä aio sitä enää unohtaa.

Rakkain terveisin,

Tanita.