Stay strong

Hei rakkaat.

Kuten tiedätte, mulla ei oo ollu maailman paras alkuvuosi, ei tosiaankaan. Kaikki on kaatunu päälle, check. Tässä lähiaikoina kuitenkin on alkanut meneen hurjan paljon paremmin! Oon alkanut keskittymään nykyhetkeen ja ottamaan kaiken ilon irti kaikesta mahdollisesta. Oon myös opetellut olemaan stressaamaan asioista, mihin ei kertakaikkiaan voi vaikuttaa. On alkanut tuntumaan siltä, että oikeasti, pian oon taas oma itseni, enkä joudu aamuisin heräämään siihen ainaiseen pakokauhuun.

Elämällä oli kuitenkin vaihteeksi taas yllätys luvassa mulle. Hain kesätöitä Tampereelta, ja olin niin varma, että olisin päässyt edes jonnekkin, mutta toisin kävi. No, ei hätää, ei ollenkaan, Mäntässä tuttu jäätelökioskiduuni odottaa jokatapauksessa, ja siellä on maailman ihanin porukka! Ei stressiä, vaikka lievästi pettynyt olo onkin. Mutta sitten se pommi vasta iskikin. Äitini soitti minulle ja ilmoitti, etten saa asua kotona kesää. (Note: hänellä on siis sähköyliherkkyys, ja hänelle tulee fyysisesti paha olo, jos pidän kännykässä nettiä päällä tai käytän tietokonetta. Ymmärrän ihan täysin, että ei ole kiva olla kotona, jos on jatkuvasti paha olo, ja minä taas en oikeastaan sosiaalisen luonteeni takia pärjää ilman kännykkää.)

Se tunteiden kirjo. Shokki, hämmennys, paniikki, itku, viha, pettymys. Miten tässä taas kävi näin? Asioiden piti olla hyvin, kaiken piti järjestyä. Taasko se pohja päätti pettää ja alamäki alkaa? Eikö tänä vuonna mikään suju, eikö mikään ole hyvää? Joudunko vain kärsimään jatkuvista vastoinkäymisistä ja vain koittaa kituttaa jotenkin eteenpäin-

Ja siihen seis.

Syvä hengitys.

Kuule elämä. Et ole ollut kaikista mukavin minulle lähiaikoina, etkä oikeastaan menneisyydessäkään. Mutta tänään en taivu, tänään minä olen se, joka potkii takaisin. Helvetti, suoraan sanottuna, miten mulkku oletkaan! Mutta sama se, antaa olla. Minä en enää ota yhtään paskaa, en enää suostu masentumaan kaikista vastoinkäymisistä. Faktahan on kuitenkin se, että kaikki aina selviää, kaikki järjestyy. Tällä hetkellä ei tunnu kauhean kivalta, eikä varsinkaan reilulta, mutta hei. Kaikki ei voi aina mennä niinkuin itse haluaa, joskus on vain pakko niellä ne kyyneleet, ja jatkaa elämää. Koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto, koska minähän en anna periksi. En ikinä.

Rakkaat ystävät, haluan vain sanoa teille, että me kaikki selviämme, me kaikki pärjäämme. Ja emme ainoastaan selviydy, vaan me myös saamme nauttia elämästä ja olla onnellisia. Ehkä viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet elämäsi kamalinta aikaa, tai ehkä viimeiset viisi vuotta olet vain joutunut ponnistelemaan jaksaaksesi. Mutta se on kaikki sen arvoista, aivan varmasti on. Sillä jokin päivä, jokin upea päivä, heräät aamulla, eikä enää ahdista. Enää unet eivät tunnu paremmilta kuin todellisuus, enää tulevaisuus ei ole täynnä pelkkää ahdinkoa ja synkkyyttä. Katsot ulos ikkunasta, ja hymyilet. Sinä päivänä tulet olemaan oman elämäsi voittaja, sinä päivänä olet saanut kostettua elämälle kaikesta sen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Minäkin ajattelin järjestää itselleni jonkin toisen asuinsijan kesäksi, opiskella ahkerasti pääsykokeisiin, kerätä kesällä rahaa ja syksyllä vihdoin tehdä unelmistani totta. Älkää koskaan luovuttako. Minä uskon teihin.

Rakkain terveisin,

Tanita.